Kun ystävyys sai kasvot
Aegviidu oli itselleni tutun tuntuinen, mutta oudon makuinen sana, joka tämän vuosikymmenen varrella on hypähdellyt vastaan lehtien palstoilla ja ihmisten puheissa. Nyt se oli seurueemme matkan määränpää, pieni virolainen 1200 asukkaan kunta tunnin ajomatkan päässä Tallinnasta - ylivieskalaisten ystävyysseurakunta. Ja kun passikuvan kasvot molemmin puolin Suomenlahden oli tunnistettu, olimme jo lähellä määränpäätä.

Koidun luona
Melkein puolilta öin Koidu Turgan avasi ovensa alussa tuntemattomille tulijoille, niin kuin oli avannut aikaisemmin jo monille muille ylivieskalaisille. Esittelimme itsemme ja kuulimme pian, että juuri sinä päivänä oli tullut tasan vuosi hänen miehensä kuolemasta. Itku ja nauru vaihtuivat Koidun kasvoilla, kun hän valokuvin kertoi omaa tarinaansa. Ystävyys oli saanut ensimmäiset ihmiskasvot.

Koristamassa
Seuraavana aamuna ajoimme varhain kirkon vieressä olevan seurakuntamajan pihaan, talon, jonka ylivieskalaiset vapaaehtoiset ovat yhdessä ylihärmäläisten ja paikallisten kanssa rakentaneet ystävilleen. Tutustumisen, peräkärrykuorman purkamisen ja ”koristamisen” kanssa tutustuimme seurakunnan naisväkeen, joille seurueemme ”matkanjohtaja”, Liisa Alahäivälä, piti ”koristamiskurssin” seurakuntamme vanhan, mutta toimivan siivouskoneen käytössä. Kaikki ”ruumiit koristeltiin” eli huoneet siivottiin. Siivous on eestin kielessä kauniisti koristamista.

Kymmenysten varassa
Mukana viemämme, yksityisiltä, urheiluliikkeiltä ja seurakunnalta, saadut lahjoitukset: sähköhellat, polkupyörät, hiihtovälineet, urheilutekstiilit ym. tavara, myydään Aegviidussa seurakunnan hyväksi. Verotulojen sijasta kirkon talous rakentuu jäsenten kymmenyksistä, joten myytävä tavara on merkittävä lisätulo. Palkkojen ja eläkkeiden taso on tipahtanut Virossa rajusti viime aikoina kovan inflaation vuoksi. 130 maksavaa seurakuntalaista on todella sitoutunut ylläpitämään pienillä tuloillaan kotiseurakuntaansa. Kunnostimme lisäksi viemämme kaapit ja komerot paikan päällä seurakuntamajan käyttöön.

Nuorisotyö haasteena
Pääsimme matkalla tutustumaan perusteellisesti Aegviidun kouluun, jossa saman katon alla, 180 vuotta vanhassa rakennuksessa, opiskelee kaikki kunnan 93 ala- ja yläasteikäistä koululaista. Rehtori Urve Rannaäären johdolla toimiva koulu huomioi monipuolisesti lapsen kehityksen. Kolmella ensimmäisellä luokalla opetus on puoleksi leikkiä. Kielet tulevat mukaan jo toiselta luokalta. Tärkeä osa koulujärjestystä on se, että luokalla on sama opettaja  aina kolmen vuoden jakson. Tällä tavalla luodaan turvallisuutta ja kiintymystä lapsen ja opettajan välille. Uskonnonopetusta Aegviidun koulussa ei ole, mutta opettajista kaksi, Dagmar ja Evin pitävät opettajaksi opiskelevan Tairin kanssa pyhäkoulua seurakuntamajalla.

Mistä kaikki alkoi?
Tapasimme matkalla myös Lempi Pettisen, joka Jussinsa kanssa elelee vanhuuden päiviään hieman kauempana keskustasta. Lempistä ”kaikki on saanut alkunsa”. Hän oli sodan aikana evakossa Ylivieskan Raudaskylällä ja tuolle reissulle jäi hänen veljensä, Raudaskylän hautausmaahan. Kun hän viimein sai viime vuosikymmenen vaihteessa viisumin käydä Raudaskylässä veljensä haudalla, heräsi hänellä ajatus kutsua Raudaskylän Sekakuoro Aegviiduun paikallisen kuoron vieraaksi. Tuo vierailu toteutui elokuussa 1990. Siitä alkoi myös molemminpuolinen ystävyys. Ylivieskalaiset ovat saaneet olla remontoimassa Aegviidun kirkkoa ja rakentamassa seurakuntamajaa. Aegviidulaisia ja rovastikunnan pyhäkoulunopettajia on koulutettu Raudaskylän Kr. Opistolla. Molemminpuolinen ystävyys on syntynyt 656 kilometrin päähän. Tuskin tuota kaikkea olisi tapahtunut ilman näkyynsä uskovaa vetäjää, Pekka Jaakolaa, jolle aegviidulaisten asiat ovat sydämen asioita. Liian vähän Pekka on saanut vapaaehtoistyöstään kiitosta. Tosiasiassa hän on ollut ystävyyden varsinainen tienraivaaja. Aivan korvaamaton on ollut myös niiden kymmenien seurakuntamajan rakennustalkoissa olleiden ylivieskalaismiesten panos. Ilman heitä seurakuntamajaa ei olisi.

Jussi Leppälä