  |
||||||||||||||||||||||||||||
|
|
|
|
|||||||||||||||||||||||||
    |
||||||||||||||||||||||||||||
 |
   |
|||||||||||||||||||||||||||
 |
 Isotekstinen versio
|
 |
Takaisin | Tapulin juurelta -arkisto Yhteyden etsintääTutkimuksen mukaan joka viides suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Näin siitä huolimatta, että tuskin milloinkaan ihmisten välinen yhteydenpito on ollut niin helppoa kuin nykyään. Aitoa ihmisten välistä kohtaamista eivät silti ole tekniset laitteet ja puhelimet korvanneet. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin ja olla tekemisissä toisten kanssa.
Tyypillisesti elämäkerta kuvasi ensin lapsuuden valoisaa uskoa ja läheistä yhteyttä Vapahtajaan, jonka kirjoittaja kuitenkin menetti, kun maalliset asiat valtasivat sydämen. Nuoruusiässä tapahtui herätys ja syntyi halu löytää tie takaisin Vapahtajan yhteyteen. Se osoittautui kuitenkin vaikeaksi ja omin voimin mahdottomaksi kunnes sai kokea armon, joka tapahtui tavallisesti sen jälkeen kun kirjoittaja oli tullut tekemisiin herrnhutilaisten kanssa ja sanoma ristiinnaulitusta Jeesuksesta oli tullut heidän saarnoissaan ja lauluissaan eläväksi. Elämäkerran kirjoittaja halusi sen jälkeen omistautua kokonaan Jeesuksen seuraamiseen ja pitää yhteyttä herrnhutilaisveljien ja -sisarten kanssa. Kysymys yhteisöllisyydestä on ajankohtainen myös meidän kirkossamme. Seurakunta kutsuu ja kokoaa ihmisiä yhteen. Tärkeänä tehtävänä on lisätä yhteisöllisyyttä, torjua vieraantuneisuutta ja yksinäisyyttäkin. Herrnhutilaisten elämäkerrat kertovat meille yhteydestä, joka ei ole ensisijaisesti sosiaalisuuden tai ryhmään kuulumisen tarvetta vaan kumpuaa siitä, että kristinuskon pelastussanoma Jeesuksesta on tullut henkilökohtaisesti eläväksi ja todeksi. Veli Matti Linnanmäki |
|||||||||||||||||||||||||
Kahden vuoden opintovapaalla olen tutkinut 1700-luvun herrnhutilaisten elämäkertoja ja niissä ilmenevää yhteisöllisyyttä. Herrnhutilaisuus oli saksalaisperäinen pietistinen liike, joka syntyi kirkon helmassa, mutta muodosti myös omia pienyhteisöjä. Hengelliset keskustelut, keskinäinen rohkaiseminen ja kehottaminen kuuluivat sen elämään. Tähän liittyen jokainen yhteisön jäsen kirjoitti elämäkerran, jossa hän kertoi siitä, miten Vapahtaja oli häntä elämässä auttanut ja johdattanut. Tuo kirjoitus oli tapana lukea yhteisön jäsenen omissa hautajaisissa.